Raamatun "punaisia lankoja"
VAIN RAAMATTU SISÄLTÄÄ TIEDON IHMISEN PELASTUKSESTA
Tiedän, että joidenkin on vaikea jatkaa lukemista otsikon jälkeen. Sehän on nykyaikaisesta maailmankansalaisen ja jokamiesfilosofian vinkkelistä katsottuna nöyryyttävä väite. Itselleni se on vielä enemmän päätä alas painava, koska olen pakotettu puolustamaan teosta, jota olen osannut aikanaan sangen hyvin arkipäiväistää tyypillisessä liberaaliteologisessa eetoksessa. Tosin kukaan ihminen ei tässä paina päätäni eikä yksikään vieras käsi ole elämässäni niskanpäällä. Joskus ihminen vain juoksee juoksemistaan poispäin mutta kiertääkin lopulta ympyrän. Ihmisen sielullinen maailmankaikkeus on äärellinen. Ihminen esimerkiksi kuvittelee fundamentalismin ja liberalismin toistensa äärettömiksi vastakohdiksi mutta havaitsee myöhemmin erehtyneensä. Uskonkuvaan maailmasta kuuluu aina monenlaista ainesta, vaikka ihminen itse, pyrkiessään tiukan järjen tai fanaattisen uskon johdonmukaisuuteen, haluaisi maailmansa rakentuvan vain tarkoin valikoiduista, hyvin hiotuista ja kiiltäviksi lakatuista palikoista.
Pelastuksen avainsana on "uhri". Avainsanan käsittäminen ei ole kuitenkaan yksinkertaista eikä siten ajatonta etteikö ymmärtämiseen vaikuttaisi elinpiiri ja aika. Kun valtaherroja lähestyttiin historian hämärän rajamailla, ei heidän eteensä käyty tyhjin kourin. Tarvittiin mielialaa suosiolliseksi suostuttelevia lahjoja. Sama perinne on jatkunut jossain muodossa myöhemminkin, ja osalle ilmiöstä on keksitty monessa maassa kantapäänkin kautta tuttu sana "korruptio". Joskus ammoin ihmiset olivat jopa niin yksinkertaisia, että he uskoivat jumalten, myöhemmin yhden Jumalan (monoteismin synnyttyä), haluavan ihmisiltä jonkinlaisia Jumalan oman ruokahalun herättäviä tapaamis- ja hyvittelylahjoja, ja monesti juuri eläinkunnan jäsenistä, vaikka leipäkin oli hyväksyttyä (vrt. 2. Moos. 23:14-18; 3. Moos. 21:8, 17;1. Sam. 10:3, 8). Jerusalemin temppelissä oli ns. kuninkaiden ajoista lähtien (tätä ennen hallitsivat tuomarit) käytössä aamu- ja iltauhri. Toimituksissa oli mukana myös poltto- ja teurasuhraus. Suoritettaessa eläinuhreja maaailman eri uskonnoissa on verellä ja sen valuttamisella ollut usein oma tärkeä merkityksensä. Niin myös varhaisessa juutalaisuudessa uskottiin, että verellä on synti- ja vikauhreja ajatellen tärkeä sovittava merkitys, ja että sielu sijaitsee veressä (3. Moos. 17:11; vrt. Hebr. 9:22). Myöhemmässä juutalaisuudessa, aina omaan aikaamme asti, on pärjätty eläin- ja veriuhreitta. Nykyaikana aineellinen uhraaminen on supistunut käytännössä pääasiassa "kolehtien" ja "kymmenysten" keräämiseksi. Ihminen luovuttaa Jumalan tarvetta symbolisoivalle kirkon työtoiminnalle pienen osan rahoistaan, kuten hän muinoin luovutti papeille osan laumastaan. Skeptikko ja ateisti voisivat nyt kysyä: "Syökö Jumala lihaa ja verta vai oikein kolikoita ja seteleitä?"
Juutalaisessa uskonnossa esiintyi jo varhain Jumalalta innoituksensa saaneita henkisiä johtajia ja opettajia - eli profeettoja - joiden mielestä Jumala ei syö ihmisten uhraamaa lihaa eikä juo niiden verta (saati aterioi rahaa). Jumalan on entuudestaan kaikki, maa eläimineenkin. Ennemmin Jumala mielistyy kiitosten ja pitävien lupausten uhraamiseen. (Ps. 50:3-23). Useiden profeettojen mielestä aineelliset uhrit eivät ole yhtä tärkeitä kuin oikeudenmukainen mieli ja oikeat teot. (Aam. 5:21-27; Jes. 1:10-18, 20, 23; Miika 6:6-8; Jer. 6:20, 7:5-6, 14:12). Vanhaa Testamenttia tarkemmin lukiessa näyttää lopulta siltä, että joidenkin mielestä uhrit ovat kokonaan tarpeettomia mutta toisten mukaan niillä oli merkitys osana Jumalan tahdon mukaista elämää. Emme saa Vanhasta Testamentista eteemme kokonaista ja sellaisenaan valmista ja yhtenäistä "pelastusohjelmaa". Se taas voidaan varmasti sanoa, ettei profeettojen ajattelutapaan kuulunut, että jokin papillinen instituutio voisi toimia automaattisena - ja uhraamiseen sitouttaen - ihmisen pyhittäjänä ja pelastajana. Nämä käsitykset kuuluvat korkeintaan laki- ja rituaalikeskeisten pappien ja heidän avustajiensa ajatusmaailmaan.
Siirryttäessä juutalaisesta uskonnosta ja profeettojen ajasta kristinuskon aamuhämärään papillinen uhriajattelu ja profeetallinen eetos oikeasta elämästä muodostavat synteesin sekä kristillisessä opissa että Jeesuksessa itsessään.
"Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden; jotka asuvat kuoleman varjon maassa, niille loistaa valkeus ... Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu, jonka hartioilla on herraus, ja hänen nimensä on: Ihmeellinen neuvonantaja, väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhanruhtinas." (Jes. 9:1-5).
Tämän profetian katsotaan kristityssä maailmassa viittaavan Jeesus Nasaretilaiseen, uuteen ihmiskunnan Herraan, Kristukseen, jossa ihminen ja Jumala yhdistyvät. Useimmat itseään kristityiksi nimittävät henkilöt kunnioittavat Jeesusta sekä profeettojen eetoksen omaavana "Ihmeellisenä neuvonantajana" että "väkevänä Jumalana", jossa itse jumaluus astuu alas maailmaan ainoassa pojassaan.
Nämä kaksi - jo Vanhassa Testamentissa ääriviivojaan etsivää - elementtiä jatkavat uudestaan profiloituneina olemassaoloaan myös kristillisessä opetuksessa. Kristilliseen uskoon kuuluu niin väkevä sanoma rakkaudesta ja oikeudenmukaisuudesta ihmisten välillä kuin sanoma täydellisestä uhrista, jossa Isä Jumala itse antaa Jeesuksessaan itsensä uhriksi koko maailman, menneiden sukupolvien, tuon ajan ihmisten ja kaikkien tulevien sukupolvien puolesta.
Jumala ei tullut ihmiseksi ulkonaisesti loistokkaalla tavalla. Jeesus syntyi köyhään perheeseen, kasvoi käsityöläiseksi ja näytti tavalliselta kansanmieheltä. On todennäköistä, että hänen isättömyyttään joskus pilkattiin. Kaikenlaisia juoruja ja pahoja puheita liikkui todennäköisesti jo hänen elinaikanaan. Jeesus oli kai myös yhtä altis sairastumaan tai saamaan työssään vammoja kuin kuka tahansa muu mies. Eihän hän olisi ollut muuten ihminen. Pääsiäisen tapahtumien aikana kärsivä Jeesus oli kaikkein heikoimmillaan. Jopa opetuslapset hylkäsivät epäonnistuneelta vahvasti vaikuttavan johtajansa. Tässä näennäisessä heikkoudessa ja ruumiin inhimillisessä hauraudessa toimi Väkevä Jumala maailmassa, tosin "syrjäkolkalla", jos tuon ajan roomalaisilta kysyttäisiin.
"Hän kasvoi Herran edessä niinkuin vesa, niinkuin juuri kuivasta maasta. Ei ollut hänellä vartta eikä kauneutta; me näimme hänet, mutta ei ollut hänellä muotoa, johon me olisimme mielistyneet. Hän oli ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä, kipujen mies ja sairauden tuttava, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät. Mutta totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana, mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut." (Jes. 53:2-5).
Pääsiäinen, kärsimyskukkula Golgata ja risti saapuivat keskellemme jäädäkseen. Kaikki myöhempi kristillinen opetus lähtee Raamatussa juoksemaan eetoksen ja uhrin kiintopisteestä käsin. Samalla elämän, uskon, tekojen ja uhrin mielekkyys on selkiytynyt. Enää ei kukaan usko uhreista nauttivaan, käristetylle lihalle persoon Jumalaan. Jumalan on koko maailma kasveineen, eläimineen ja ihmisineen. Hänelle ei voi aineellisella tasolla antaa mitään sellaista, minkä hän jo varmasti omistaa luonnon herrana eikä häntä voi "höynäyttää" uhrilahjoin ikään kuin ahnetta egyptiläistä valtaherraa, joka sopivan lahjan saatuaan innoissaan unohtaa ovelan alamaisen suorittamat koiruudet. Jumala uhrasi sen minkä on suurinta - itsensä. Jeesuksessa Jumala suoritti kaikki muut uhraamiset päättävän lopullisen uhrin, koska "Väkevä Jumala" Jeesuksessa oli niin itse, omasta halustaan, päättänyt tehdä. Samalla Jumala sitoi yhteen sen mielekkyyden ja totuuden, mikä liittyi tavalla tai toisella uhreihin, ja profeettojen eetokseen sisältyvän viisauden.
Toisaalta en tiedä millä tavoin uhri pitäisi tarkemmin järkiperustein analysoida, että se näyttäisi nykyajan ihmisestä rationaalisella tasolla kiistatta kiinnostavalta tai yleensä uskottavalta uskonnollisen vakaumuksen elementiltä. Uskottavuuskriisi oli toisaalta läsnä jo apostoli Paavalin aikana. Antiikin pakanallisessa kulttuurissa harjoitettiin uhraamista siinä missä Jerusalemin temppelissä ennen uutta roomalaisvalloitusta ja temppelin hävitystä, mutta jo sen ajan älymystö oli filosofisesti ja tieteellisesti suuntautunutta väkeä. Paavali ei kaikista ansioistaan huolimatta onnistunut luomaan älyllisesti loistokasta oppia sovituksesta. Hän päätyi toteamaan, että Jumalan mielestä filosofien ja muiden tuon ajan oppineiden viisaus on pelastumista ajatellen hullutusta, ja että Jumalan ristin viisaus taas järjettömyys kadotukseen matkaaville mutta itseään hyvin viisaina pitäville ihmisille (1. Kor. 1:18, 20, 21, 23, 3:19).
Ristin sovituksen merkityksen kertominen kylmän järjen alueella on ainakin yhtä haastavaa kuin yrittää selvittää kauneuden, hyvyyden, totuuden tai äärettömyyden ominaisimpia piirteitä. Jotkut asiat maailmassa avautuvat hyvin rationaaliselle järjelle, toiset eivät. Järki toimii loistavasti mukavuusalueellaan logiikassa, matematiikassa ja yleensä luonnontieteissä, mutta uskonto ja taide ovat sisimmältä puoleltaan eri maata. Emme kumminkaan luovu runoudesta, musiikista, maalaustaiteesta tai veistoksien tekemisestä vain siksi, ettemme osaa avata taiteen keskeisiä ilmiöitä ja omia sisäisiä esteettisiä kokemuksia loistavasti jonkin käsitteellisen ja johdonmukaisen kaavan avulla toisille ihmisille. Samoin on uskonnon laita. Uskoa ja sen kohdetta emme voi "formuloida" kaavoiksi, mutta pidämme kristinuskon kahdesta, toisiinsa sointuvasta elementistä itse kiinni, jos ne vain yhdessä herättävät meissä ilmeistä anteeksi saamisen kokemusta, toivoa, rauhaa, uskoa ja luottamusta nykyhetkeen ja tulevaisuuteen.
Uhrin arvon ymmärrän omalla kohdallani niin, että Jumala korvaa kaiken minussa kiistatta asuvan vajavaisuuden - uskon ja tahdon heikkouden ja puutteellisuuden, suuren ja pienen pahuuden ja kaikki kiistatta väärät tekoni ja kaikki huonot valinnat olla tekemättä joskus oikein - Jeesuksen täydellisyydellä, joka Jumalan tahdon päätöksellä adoptoitiin ristillä minuun ja elämääni jo kauan ennen kuin synnyin. Kaikki itselleni oikeudenmukaisella tavalla kuuluva väistämätön rangaistus päätettiin Jumalan tekona sovittaa ristillä. Olen vapaa elämään päivittäin omatunto puhdistuen siinä missä olen langetettu epäonnistumisiin.
Tiedän, että joidenkin on vaikea jatkaa lukemista otsikon jälkeen. Sehän on nykyaikaisesta maailmankansalaisen ja jokamiesfilosofian vinkkelistä katsottuna nöyryyttävä väite. Itselleni se on vielä enemmän päätä alas painava, koska olen pakotettu puolustamaan teosta, jota olen osannut aikanaan sangen hyvin arkipäiväistää tyypillisessä liberaaliteologisessa eetoksessa. Tosin kukaan ihminen ei tässä paina päätäni eikä yksikään vieras käsi ole elämässäni niskanpäällä. Joskus ihminen vain juoksee juoksemistaan poispäin mutta kiertääkin lopulta ympyrän. Ihmisen sielullinen maailmankaikkeus on äärellinen. Ihminen esimerkiksi kuvittelee fundamentalismin ja liberalismin toistensa äärettömiksi vastakohdiksi mutta havaitsee myöhemmin erehtyneensä. Uskonkuvaan maailmasta kuuluu aina monenlaista ainesta, vaikka ihminen itse, pyrkiessään tiukan järjen tai fanaattisen uskon johdonmukaisuuteen, haluaisi maailmansa rakentuvan vain tarkoin valikoiduista, hyvin hiotuista ja kiiltäviksi lakatuista palikoista.
Pelastuksen avainsana on "uhri". Avainsanan käsittäminen ei ole kuitenkaan yksinkertaista eikä siten ajatonta etteikö ymmärtämiseen vaikuttaisi elinpiiri ja aika. Kun valtaherroja lähestyttiin historian hämärän rajamailla, ei heidän eteensä käyty tyhjin kourin. Tarvittiin mielialaa suosiolliseksi suostuttelevia lahjoja. Sama perinne on jatkunut jossain muodossa myöhemminkin, ja osalle ilmiöstä on keksitty monessa maassa kantapäänkin kautta tuttu sana "korruptio". Joskus ammoin ihmiset olivat jopa niin yksinkertaisia, että he uskoivat jumalten, myöhemmin yhden Jumalan (monoteismin synnyttyä), haluavan ihmisiltä jonkinlaisia Jumalan oman ruokahalun herättäviä tapaamis- ja hyvittelylahjoja, ja monesti juuri eläinkunnan jäsenistä, vaikka leipäkin oli hyväksyttyä (vrt. 2. Moos. 23:14-18; 3. Moos. 21:8, 17;1. Sam. 10:3, 8). Jerusalemin temppelissä oli ns. kuninkaiden ajoista lähtien (tätä ennen hallitsivat tuomarit) käytössä aamu- ja iltauhri. Toimituksissa oli mukana myös poltto- ja teurasuhraus. Suoritettaessa eläinuhreja maaailman eri uskonnoissa on verellä ja sen valuttamisella ollut usein oma tärkeä merkityksensä. Niin myös varhaisessa juutalaisuudessa uskottiin, että verellä on synti- ja vikauhreja ajatellen tärkeä sovittava merkitys, ja että sielu sijaitsee veressä (3. Moos. 17:11; vrt. Hebr. 9:22). Myöhemmässä juutalaisuudessa, aina omaan aikaamme asti, on pärjätty eläin- ja veriuhreitta. Nykyaikana aineellinen uhraaminen on supistunut käytännössä pääasiassa "kolehtien" ja "kymmenysten" keräämiseksi. Ihminen luovuttaa Jumalan tarvetta symbolisoivalle kirkon työtoiminnalle pienen osan rahoistaan, kuten hän muinoin luovutti papeille osan laumastaan. Skeptikko ja ateisti voisivat nyt kysyä: "Syökö Jumala lihaa ja verta vai oikein kolikoita ja seteleitä?"
Juutalaisessa uskonnossa esiintyi jo varhain Jumalalta innoituksensa saaneita henkisiä johtajia ja opettajia - eli profeettoja - joiden mielestä Jumala ei syö ihmisten uhraamaa lihaa eikä juo niiden verta (saati aterioi rahaa). Jumalan on entuudestaan kaikki, maa eläimineenkin. Ennemmin Jumala mielistyy kiitosten ja pitävien lupausten uhraamiseen. (Ps. 50:3-23). Useiden profeettojen mielestä aineelliset uhrit eivät ole yhtä tärkeitä kuin oikeudenmukainen mieli ja oikeat teot. (Aam. 5:21-27; Jes. 1:10-18, 20, 23; Miika 6:6-8; Jer. 6:20, 7:5-6, 14:12). Vanhaa Testamenttia tarkemmin lukiessa näyttää lopulta siltä, että joidenkin mielestä uhrit ovat kokonaan tarpeettomia mutta toisten mukaan niillä oli merkitys osana Jumalan tahdon mukaista elämää. Emme saa Vanhasta Testamentista eteemme kokonaista ja sellaisenaan valmista ja yhtenäistä "pelastusohjelmaa". Se taas voidaan varmasti sanoa, ettei profeettojen ajattelutapaan kuulunut, että jokin papillinen instituutio voisi toimia automaattisena - ja uhraamiseen sitouttaen - ihmisen pyhittäjänä ja pelastajana. Nämä käsitykset kuuluvat korkeintaan laki- ja rituaalikeskeisten pappien ja heidän avustajiensa ajatusmaailmaan.
Siirryttäessä juutalaisesta uskonnosta ja profeettojen ajasta kristinuskon aamuhämärään papillinen uhriajattelu ja profeetallinen eetos oikeasta elämästä muodostavat synteesin sekä kristillisessä opissa että Jeesuksessa itsessään.
"Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden; jotka asuvat kuoleman varjon maassa, niille loistaa valkeus ... Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu, jonka hartioilla on herraus, ja hänen nimensä on: Ihmeellinen neuvonantaja, väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhanruhtinas." (Jes. 9:1-5).
Tämän profetian katsotaan kristityssä maailmassa viittaavan Jeesus Nasaretilaiseen, uuteen ihmiskunnan Herraan, Kristukseen, jossa ihminen ja Jumala yhdistyvät. Useimmat itseään kristityiksi nimittävät henkilöt kunnioittavat Jeesusta sekä profeettojen eetoksen omaavana "Ihmeellisenä neuvonantajana" että "väkevänä Jumalana", jossa itse jumaluus astuu alas maailmaan ainoassa pojassaan.
Nämä kaksi - jo Vanhassa Testamentissa ääriviivojaan etsivää - elementtiä jatkavat uudestaan profiloituneina olemassaoloaan myös kristillisessä opetuksessa. Kristilliseen uskoon kuuluu niin väkevä sanoma rakkaudesta ja oikeudenmukaisuudesta ihmisten välillä kuin sanoma täydellisestä uhrista, jossa Isä Jumala itse antaa Jeesuksessaan itsensä uhriksi koko maailman, menneiden sukupolvien, tuon ajan ihmisten ja kaikkien tulevien sukupolvien puolesta.
Jumala ei tullut ihmiseksi ulkonaisesti loistokkaalla tavalla. Jeesus syntyi köyhään perheeseen, kasvoi käsityöläiseksi ja näytti tavalliselta kansanmieheltä. On todennäköistä, että hänen isättömyyttään joskus pilkattiin. Kaikenlaisia juoruja ja pahoja puheita liikkui todennäköisesti jo hänen elinaikanaan. Jeesus oli kai myös yhtä altis sairastumaan tai saamaan työssään vammoja kuin kuka tahansa muu mies. Eihän hän olisi ollut muuten ihminen. Pääsiäisen tapahtumien aikana kärsivä Jeesus oli kaikkein heikoimmillaan. Jopa opetuslapset hylkäsivät epäonnistuneelta vahvasti vaikuttavan johtajansa. Tässä näennäisessä heikkoudessa ja ruumiin inhimillisessä hauraudessa toimi Väkevä Jumala maailmassa, tosin "syrjäkolkalla", jos tuon ajan roomalaisilta kysyttäisiin.
"Hän kasvoi Herran edessä niinkuin vesa, niinkuin juuri kuivasta maasta. Ei ollut hänellä vartta eikä kauneutta; me näimme hänet, mutta ei ollut hänellä muotoa, johon me olisimme mielistyneet. Hän oli ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä, kipujen mies ja sairauden tuttava, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät. Mutta totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana, mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut." (Jes. 53:2-5).
Pääsiäinen, kärsimyskukkula Golgata ja risti saapuivat keskellemme jäädäkseen. Kaikki myöhempi kristillinen opetus lähtee Raamatussa juoksemaan eetoksen ja uhrin kiintopisteestä käsin. Samalla elämän, uskon, tekojen ja uhrin mielekkyys on selkiytynyt. Enää ei kukaan usko uhreista nauttivaan, käristetylle lihalle persoon Jumalaan. Jumalan on koko maailma kasveineen, eläimineen ja ihmisineen. Hänelle ei voi aineellisella tasolla antaa mitään sellaista, minkä hän jo varmasti omistaa luonnon herrana eikä häntä voi "höynäyttää" uhrilahjoin ikään kuin ahnetta egyptiläistä valtaherraa, joka sopivan lahjan saatuaan innoissaan unohtaa ovelan alamaisen suorittamat koiruudet. Jumala uhrasi sen minkä on suurinta - itsensä. Jeesuksessa Jumala suoritti kaikki muut uhraamiset päättävän lopullisen uhrin, koska "Väkevä Jumala" Jeesuksessa oli niin itse, omasta halustaan, päättänyt tehdä. Samalla Jumala sitoi yhteen sen mielekkyyden ja totuuden, mikä liittyi tavalla tai toisella uhreihin, ja profeettojen eetokseen sisältyvän viisauden.
Toisaalta en tiedä millä tavoin uhri pitäisi tarkemmin järkiperustein analysoida, että se näyttäisi nykyajan ihmisestä rationaalisella tasolla kiistatta kiinnostavalta tai yleensä uskottavalta uskonnollisen vakaumuksen elementiltä. Uskottavuuskriisi oli toisaalta läsnä jo apostoli Paavalin aikana. Antiikin pakanallisessa kulttuurissa harjoitettiin uhraamista siinä missä Jerusalemin temppelissä ennen uutta roomalaisvalloitusta ja temppelin hävitystä, mutta jo sen ajan älymystö oli filosofisesti ja tieteellisesti suuntautunutta väkeä. Paavali ei kaikista ansioistaan huolimatta onnistunut luomaan älyllisesti loistokasta oppia sovituksesta. Hän päätyi toteamaan, että Jumalan mielestä filosofien ja muiden tuon ajan oppineiden viisaus on pelastumista ajatellen hullutusta, ja että Jumalan ristin viisaus taas järjettömyys kadotukseen matkaaville mutta itseään hyvin viisaina pitäville ihmisille (1. Kor. 1:18, 20, 21, 23, 3:19).
Ristin sovituksen merkityksen kertominen kylmän järjen alueella on ainakin yhtä haastavaa kuin yrittää selvittää kauneuden, hyvyyden, totuuden tai äärettömyyden ominaisimpia piirteitä. Jotkut asiat maailmassa avautuvat hyvin rationaaliselle järjelle, toiset eivät. Järki toimii loistavasti mukavuusalueellaan logiikassa, matematiikassa ja yleensä luonnontieteissä, mutta uskonto ja taide ovat sisimmältä puoleltaan eri maata. Emme kumminkaan luovu runoudesta, musiikista, maalaustaiteesta tai veistoksien tekemisestä vain siksi, ettemme osaa avata taiteen keskeisiä ilmiöitä ja omia sisäisiä esteettisiä kokemuksia loistavasti jonkin käsitteellisen ja johdonmukaisen kaavan avulla toisille ihmisille. Samoin on uskonnon laita. Uskoa ja sen kohdetta emme voi "formuloida" kaavoiksi, mutta pidämme kristinuskon kahdesta, toisiinsa sointuvasta elementistä itse kiinni, jos ne vain yhdessä herättävät meissä ilmeistä anteeksi saamisen kokemusta, toivoa, rauhaa, uskoa ja luottamusta nykyhetkeen ja tulevaisuuteen.
Uhrin arvon ymmärrän omalla kohdallani niin, että Jumala korvaa kaiken minussa kiistatta asuvan vajavaisuuden - uskon ja tahdon heikkouden ja puutteellisuuden, suuren ja pienen pahuuden ja kaikki kiistatta väärät tekoni ja kaikki huonot valinnat olla tekemättä joskus oikein - Jeesuksen täydellisyydellä, joka Jumalan tahdon päätöksellä adoptoitiin ristillä minuun ja elämääni jo kauan ennen kuin synnyin. Kaikki itselleni oikeudenmukaisella tavalla kuuluva väistämätön rangaistus päätettiin Jumalan tekona sovittaa ristillä. Olen vapaa elämään päivittäin omatunto puhdistuen siinä missä olen langetettu epäonnistumisiin.
RAAMATTU ON ANARKISMIA VASTAAN
Anarkismin määritteleminen ei ole välttämättä helppoa, koska monet ajattelevat siitä eri tavoin omien käsitysten, haaveiden ja kokemustensa johtamina. Anarkismi mielletään yleisesti poliittiseksi ideologiaksi ja mielestäni erityisesti idealistiseksi ideologiaksi. Ideologialla vastustetaan valtioon, hallintoon ja poliisitoimenpiteisiin liittyvää pakotusta, millä torjutaan samalla yksilön vapautta rajoittavaa kontrollia. Anarkisteille on tyypillistä hyökätä joskus rajustikin auktoriteetteja vastaan ja monet heistä sanoutuvat samalla jossain määrin irti tunnustetuista laeista ja niiden valvonnasta. Raamatussa puolestaan pääsääntöisesti tuetaan lakeja, niiden laatimista ja valvontaa kautta koko kirjan.
Varhaisimpia oikeudenkäyttäjiä olivat Raamatun "tuomarit". Välillä tuomarit olivat vain rikosasioiden ratkaisijoita, mutta toisinaan erityisen kyvykäs ja vetovoimainen tuomari saattoi nousta myös merkittäväksi kansanjohtajaksi ja sotapäälliköksi. Tuomarin vallan uskottiin tulevan Jumalalta. (2. Moos. 18:55; Ps. 82:6). Tuomiot julistettiin erityiseltä istuimelta, mistä on jäänyt kulttuurimme perinne kutsua oikeudenkäyntipaikkaa oikeusistuimeksi. Tuomareiksi nousi niin pappeja kuin maallikoita. Jokaisella paikkakunnalla tuli olla oma tuomiostuimensa. Jerusalemin aseman vahvistuessa pääpyhäkkönä sen tehtäväksi tuli ratkaista vain vaikeimmat jutut. Muu valta jäi paikallistuomareille. Kuningasajan vallitessa hallitsijaan saattoi vedota, jolloin kunigas saattoi halutessaan käyttää oikeusjutussa viimesijaisinta päätösvaltaa. Kenties tapa anoa "presidentiltä" armahdusta johtaa tähän vanhaan perinteeseen.
Tuomarit eivät aina toimineet oikein. Vanhassa Testamentista panee paikoin merkille miten erityisesti köyhien oli välillä vaikeata saada oikeutta asialleen. (Aam. 2:6; Miika 7:3). Myöskään Jeesukseen liittyvä oikeudenkäynti ja tuomio eivät olleet oikeudenmukaisia. Tästä huolimatta tuomioistuimella oli aina oma arvonsa. Jerusalemin pääpyhäkkö ylipappeineen tuomitsi Jeesuksen toiminnan Israelin korkeimpana tuomioistuimena. Jeesus ei asettanut tässäkään istuimen tuomiovaltaan kyseenalaiseksi. Pyhäkön tuomioistuin juoni Jeesukselle kuolemantuomion ja yllytti roomalaisten paikallishallintoa sen langettamaan (tuona aikana pyhäkköistuimella ei ollut valtaa langettaa Jeesukselle itse kuolemantuomiota). Jeesus hyväksyi sekä juutalaisen että roomalaisen tuomiostuimen periaatteellisen oikeuden tuomiovallan käyttämiseen - vaikka tekeillä oli väärä tuomio ja vääristä perusteista kokoonkyhätty - mutta hän ei varmasti pitänyt juuri omaa oikeusprosessiaan oikeudenmukaisena.
Jeesuksen oikeustajun mukaista oli ehkä pitäytyä siihen, mihin monet väärin tuomitut tai asiassaan ohitetut henkilöt aikaisemmin, että Jumala tuomitsee aikanaan "väärät tuomarit". Mikäli tuomari käyttää väärin tuomiovaltaansa, hän joutuu siitä vastaamaan periaatteellisen tuomiovallan antaneelle Jumalalle itselleen. Tuomioista ankarin tulee olemaan ihmiseen itseensä kohdistuva tuomarointi kuoleman jälkeen. (vrt. Jes. 26:19; Dan. 12:12; Matt. 27:52). Toisaalta Jeesus koki täyttävänsä ihmisenä Vanhan Testamentin kirjallisia profetioita joutuessaan kärsimään syyttä kansansa puolesta.
Apostoli Paavali joutui elämänsä aikana tuon tuostakin oikeudellisiin tekemisiin niin juutalaisten kuin roomalaisten kanssa. Vaikka Paavali päätyi useasti vankeuteen ja hän sai maistaa fyysistäkin kuritusta, hän ei kiistänyt edes pakanallisen Rooman oikeutta toimia "esivaltana" hänen ylitseen yleisine Rooman valtakunnan lakeineen ja tapoineen. Kaikki esivalta on Jumalalta (Room. 13:1).
Kristittyjä voidaan vainota täysin vääristä syistä, mutta siitä huolimatta oikeutta ei voida syrjäyttää henkilökohtaisella anarkismilla. Sen sijaan tulee olla hallitukselle ja esivallalle kuuliaisia (Tiit. 3:1). Martti Luther kehitti 1500-luvulla erityisesti Paavalin näkemysten pohjalta paljonkin uutta teologiaa taivaallisen ja maallisen vallan, "kahden toisiaan täydentävän regimentin" kanssakäymisestä. Kristitty on kahden valtakunnan kansalainen. Sydämessään hän seuraa Kristuksen lakia ja vähintään muodollisesti esivallan lakia. Vasta vakavassa ristitiitatapauksessa, jos esivalta asettuu selvästi Jumalaa ja kristinuskoa vastaan, kristityllä on lupa totella enemmän Jumalaa kuin esivaltaa.
Raamatun anarkisminvastaisuudelle on hyvät syynsä. Toimiessaan ainakin lähtökohtaisesti oikein esivalta pitää yllä puolueetonta tuomiostuinjärjestelmää, suojelee poliisivoimin yhteiskuntaa epäsosiaalisilta varkailta, murhaajilta, mellakoitsijoilta, raiskaajilta ja pahoinpitelijöiltä, ja organisoi valtiota suojautumaan ulkoisia uhkia vastaan. Tämän tärkeän tehtävän takia Raamattu katsoo, että oikeudenharjoittamisessa tapahtuvien yksittäisten puutteiden ja virheiden takia ei koko esivaltaa saada kyseenlaistaa esimerkiksi juuri anarkistien ajamilla tavoilla.
Esivalta, yksilön oikeus ja toiminnallinen oikeus asettua vastustamaan esivaltaa, jopa sitä kumoamaan, eivät silti ole ongelmattomia kysymyksiä. Niitä voidaan problematisoida suuntaan tai toiseen. Oliko myös natsi-Saksan esivalta Jumalasta? Täytyisikö totella entisen Neuvostoliiton tai jonkin muun diktatuurin esivaltaa kaikessa? Miten suhtautua esivaltaan, jos esivalta lyö laimin järjestyksenpidon, rapauttaa oikeuslaitoksen tai pettää kansan johtaen sen vieraan vallan alaisuuteen, tai toimeenpanee kansanmurhia tai tappaa uskonnollisia vähemmistöjä? Hyviä tai merkityksettömiä päätöksiä voi varmaankin toteuttaa millaisessa yhteiskuntajärjestyksessä tahansa, mutta uskon arvoja vastustamaan käyviä, jumalattomia määräyksiä ja ohjeita ei voi.
Uskon, että maailmassa voi syntyä tilanteita, joissa kristitty ihminen ei voi aina seurata esivaltaa. Jos niin käy, kristitty ei kumminkaan anarkistin tavoin nosta omaa vapauttaan, haaveitaan ja vaihtuvia ihmisideologioitaan päätöksenteon kriteeriksi vaan etsii arvot Raamatusta sen "punaisia lankoja" seuraten. Silloin hän on Jumalan asialla vähintään ns. hyvässä uskossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti