PETER GEMBÄCK JA KNUTBYN KUJANJUOKSU

 

”Knutbyn murha”

Seurakunnasta kultiksi

Peter Gembäck ja Annika Sohlander

”Knutby inifrån, Så förvandlades pingstförsamlingen till en sekt”

Käänt. Kaj Aalto

Docendo Oy (2022)

Knutbyn 1920-luvulla perustetun Filadelfiaseurakunnan entinen pastori, viisikymppinen Peter Gembäck käy lävitse suhdettaan seurakuntatyöhön muistelmateoksessaan ”Knutbyn murha - Seurakunnasta kultiksi”, jonka hän on kirjoittanut yhteistyössä Annika Sohlanderin kanssa. Alkuperäisen ruotsinkielisen kirjan nimi on ”Knutby inifrån, Så förvandlades pingstförsamlingen till en sekt”. Tiiviimmät tapahtumat sijoittuvat lähes kahdenkymmenen vuoden ajanjaksolle. Kirjassa kerrotaan tosin varsin vähän itse murhista mutta sen sijaan paljon pastoreiden kotiseurakunnan erikoisesta elämäntavasta ja poikkeavista uskonkäsityksistä.

MURHASTA TULI TOTTA

Knutby tunnetaan nykyään parhaiten seurakunnan sisäpiirissä tehdystä rikossarjasta. Helge Fossmo, seurakunnan dynaaminen pastori ja ”raamattuekspertti”, ylipuhui tuomiolauselman mukaan rakastajattarensa Sara Svensonin murhaamaan Helgen vaimon, Alexandra Fossmon, ja oman miehensä. Helgen vaimo kuoli, mutta Saran aviomiehen murha jäi yritykseksi.

Murha ja murhayritys tapahtuivat 1.10. 2004. Ennen tätä oli Alexandran kimppuun jo kerran käyty murha-aikeissa vasara aseena, mutta Saran voimat, tai sisu, eivät riittäneet sillä kertaa aivan surmatyöhön asti. Päällekarkauksesta jäi vain tuntuva turvotus ja päänsärky. Tällä ensimmäisellä hyökkäyskerralla Saran katsottiin ”tulleen hulluksi” eikä poliisille ilmoitettu päällekarkauksesta. Helge muutti seuraavaksi suunnitelmaa siten, että lyömäaseen sijasta käytettäisiin ampuma-asetta. Helge tuomittiin murhan ja murhayrityksen suunnittelusta ja yllytyksestä elinkautiseen rangaistukseen, mutta Saran ei katsottu olleen täydessä ymmärryksessä teot tehtyään. Hän myös tunnusti rikoksensa välittömästi poliisikuulustelussa. Helge Fosmon aikaisempi vaimo, Heléne Fossmo, menehtyi epäilyttävissä olosuhteissa kylpyhuoneessa päähän saamiinsa vammoihin tajuihinsa tulematta neljä vuotta ennen murhaa ja myrhayritystä. Helénen kuolemasta ei nostettu näytön puutteen takia syytettä.

Pastori Peter Gembäckin mukaan Helge harjoitti avioliiton ulkopuolisia sukupuolisuhteita seurakunnassa. Itse asiassa hän ei ollut ainoa, sillä myös pastori Urban Fält ja seurakunnan johtajaksi noussut pastori Åsa Waldau harrastivat seksiä kirjan tietojen mukaan käytännössä lähes ”pitkin ja poikin” keskenään ja miehet eräiden seurakuntatyttöjen kanssa. Helge on myöhemmin syyttänyt Waldauta osallisuudesta murhaan, mutta Åsaa vastaan ei ole toistaiseksi nostettu syytettä.

VILLIÄ MENOA POHJOLASSA

Gembäckin tilityksen mukaan seurakunnassa pääsi vuosien varrella valtaan kieroutunut, paikoin järjetön meno. Holtittoman seksuaalikäyttäytymisen lisäksi esiintyi erittäin pahaa henkistä ja lopulta fyysistä väkivaltaa. Eristäminen, syyttely, alistaminen ja omanarvontunteen riistäminen kävivät lähes arkipäiväiseksi toiminnaksi. Samanaikaisesti Knutbyn Filadelfiaseurakunta toi itseään tykö nuorekkaana, idearikkaana, dynaamisena ja erittäin lämminhenkisenä yhteisönä, mikä sai koukkuun erityisesti nuoria uskovaisia.

Gembäckin mielestä asioita pahensi Helge Fossmon lisäksi erityisesti huomattavan lavasäteilyn omaava naispastori Åsa Waldau, jossa oli kaksi vahvaa vastakkaista puolta: rakastettavuus ja myötätunto sekä egoismi ja väkivaltaisuus. Gembäck paljastaa seikkaperäisesti miten seurakunnassa lähti liikkelle Åsan ja hänen silloisen avioliiton ulkopuolisen rakastajansa Helgen toimesta erikoinen harhaoppi ”Kristuksen morsiamesta”. Morsian oli Åsa, ja suhde oli osaksi myös seksuaalinen. Jeesuksen ”sijaisena” ja täytäntöönpanijana toimi aikanaan Helge, Urban tai joku muu Åsan rakastajista. Åsa Waldau on antanut haastatteluja, joissa hän on kieltänyt tämän opin olemassaolon. Gembäckin kirja taas väittää, että opin pohjalta Åsa sai osakseen runsaasti huomiota ja palveluja ja lahjojakin, mutta sitä varjeltiin suurena salaisuutena. Hänestä tuli aivan kuin seurakunnan kuningatar. Pastori Urban Fältin rooli korostuu vasta tapahtumien loppupuolella. Hänellä oli erinäisiä sukupuolisuhteita seurakunnassa, myös nuoreen neitokaiseen, ja seksisuhteiden taustalla oli valmistavaa uskonnollista manipulointia.

RIKOSILMOITUS PASTOREISTA

Pastori Gembäck lopetti viimein työnsä pastorina ja teki rikosilmoituksen v. 2017 seurakunnan kolmesta pastorista eli itsestään, Åsasta ja Urbanista. Gembäck tunnusti harrastaneensa henkistä väkivaltaa ja myös fyysistä. Molemmat muut pastorit eivät olleet yhtä omantunnonherkkiä. He nähtävästi silottelivat tekemisiään. Åsa tuomitiin kahdeksasta pahoinpitelystä ehdolliseen rangaistukseen ja hänelle määrättiin yhteiskuntapalvelua 160 tuntia, Peter sai ehdollisen tuomion ja 80 päiväsakkoa yhden henkilön pahoinpitelystä ja laittomasta pakottamisesta. Urban tuomittiin alistetussa asemassa olevan henkilön seksuaalisesta hyväksikäytöstä ehdolliseen rangaistukseen ja 160 tunnin yhteiskuntapalveluun. Gembäckistä tuntui siltä, että häntä rangaistiin enemmän kuin muita, vaikka hän asetti itsensä kokonaan likoon rikosilmoituksen kanssa. Yhtä hyvin hän olisi voinut pysyä hiljaa. Ilmoitusta ei siis tehty pakon edessä. Lopuksi seurakunta päätti itse lopettaa oman toimintansa.

Tätä nykyä Gembäck koettaa elää tavallista elämää. Pastorin työhön hän ei enää mieli. Hän on toisessa yhteydessä esittänyt halunneensa hyljätä itse asiassa koko uskon, mutta siinä hän ei onnistunut. Helge on ilmeisesti vapautumassa vankilasta. Åsa vaihtoi sukunimensä, ja hänen kerrotaan toimineen hoitoavustajana pienellä paikkakunnalla Ruotsissa. Kautta kirjan lukijalle välittyy kuva, että Åsa on jollain tavalla kaiken pahan alku ja juuri, vaikka Helge Fosmo ja Sara sekaantuivat todistettavasti murhiin. Onko asia niin, siihen on vaikea sanoa mitään varmaa ainakaan Knutbyn ulkopuolelta käsin. Kirja on Peter Gembäckin näkemys tilanteista, mutta langetetut tuomiot viittaavat siihen, että hän on nähnyt asioita ainakin lähtökohtaisesti oikealla tavalla.

Onko Peter sitten kertonut rehellisesti kaiken itseään koskevan seurakunnasta? Sen tietää parhaiten kirjoittaja itse. Lukijana minulle syntyi kumminkin luottamus tekijään. Päättelen, ettei tekojaan peittelevä ihminen rupea vapaaehtoisesti penkomaan samalla myös itselleen tulenarkaa aluetta vaan koettaa suunnata huomion aivan toisaalle. Gembäck on ilmeisesti palanut loppuun seurakunnassaan. Hänen luottamuksensa on pahasti petetty. Hyväuskoista ja lämmintä kristillistä yhteyttä kaivannutta miestä on hyväksikäytetty juuri siellä, missä hän tunsi hetken olevansa kuin kotonaan. Toisaalta hän sotkeutui itse väärään soppaan toimiessaan pastorina seurakunnan sen hetkisen työkulttuurin mukaisella tavalla – ja traumatisoitui siitä lisää.

HÄIRIÖKÄYTTÄYTYMISEN PSYKOLOGISIA SYITÄ

Mikä meni karmaisevalla tavalla vinoon kristillisessä seurakunnssa? Siihen ei löydy vain yhtä syytä. Teoksen myötä hahmottuu kuva eräiden persoonallisuushäiriöisten – tai vähintään hyvin kypsymättömien – nuorten, rajattomien ihmisten lähes vapaasta temmeltämisestä uskovaisten seurakunnassa. Näyttää siltä, että kirjan Åsa on patologinen narsisti. Sellaiseksi häntä ei pidä kumminkaan toden teolla nimittää ilman ammatti-ihmisen suorittamaa psykologista tutkimusta. Helgen kohdalla herää epäilys psykopatiasta. Häntäkään ei pidä leimata psykopaatiksi. Sellaiseen lukijalla ei ole oikeutta. Näissä ihmisissä on kuitenkin piirteitä narsismista ja psykopatiasta, mikä on kiistatonta sekä tämän teoksen että tapahtumista muualta kiirineiden tietojen pohjalta pääteltynä.

Narsistinen persoonallisuus ei saa koskaan tarpeeksi huomiota. Mikäli syntyy tilanne, jossa hänen narsistisuuttaan ruokitaan, narsisti tuntee olonsa hetkeksi hyväksi mutta kokee paradoksaalisesti, että hänen täytyy saada huomiota jatkossa vieläkin enemmän. Hänen narsistinen ”nälkänsä” sananmukaisesti ”kasvaa syödessä”.

Mutta miksi Åsalle ei asetettu ajoissa häntä itseään ja muita suojaavia rajoja? Toiseksi, minkä takia Helgelle avautui mahdollisuus manipuloida aina vain yhä enemmän seurakuntaa ja käyttää sitä jatkuvasti entistä enemmän omien tarpeidensa väärään eli moraalittomaan ja luonnottomaan tyydyttämiseen? Psykopaattinen persoonallisuus ei tyydy sen enempää kuin narsistinenkaan koskaan vain siihen hyötyyn, jonka se on saavuttanut, sillä psykopaattisen ihmisen täytyy saada aina vain lisää vääriä voittoja ja epärehellistä palkitsevuutta, koska näin persoonallisuushäiriön dynamiikka psykopaattia syvällä hänen aivoissaan vaatii tekemään.

SEURAKUNTA HÄMMENNYKSEN, TIETÄMÄTTÖMYYDEN JA LUOPUMUKSEN TILASSA

Miksi omaa yhteisöään ”ahmivia” ihmisiä ei pysäytetty ajoissa, siis jo paljon ennen kuin he saavuttivat tyranniuden? Knutbyn jo 1920-luvulla perustetun Filadelfiaseurakunnan vanhimmisto ei ollut nähtävästi tilanteen tasalla. Narsistinen ja psykopaattinen ”hehku” katsottiin väärin dynaamiseksi hengellisyydeksi. Nämä nuoret, lahjakkaat ihmiset hurmasivat seurakunnan inhimillisillä kyvyillään, jotka tulkittiin hengelliseksi rikkaudeksi, etenkin koska pastorit perustelivat tekemisiään Raamatusta leikkaamillaan ”valituilla paloilla”. Pastorit olivat myös näennäisesti hyvin sosiaalisia, mutta sosiaalisuus oli todellisuudessa pintapuolista. Ja jos nähtiinkin vaaran merkkejä, pastoreista helposti uskottu hyvä painoi seurakunnan keskellä enemmän kuin esille pyrkivä itsekkyys ja paha, mitä oli taas vaikea uskoa todeksi.

Tietämys narsismista ja muiden persoonallisuushäiriöiden asettamista vaaroista seurakunnalle on ollut heikoissa kantimissa. Väärää ei tunnistettu pahaksi ajoissa. Pastoreilta ei toisaalta vaadittu syvällistä raamatuntuntemusta eikä johdonmukaista pitäytymistä Raamatun ”punaisiin lankoihin”. Seurakunnan raamatuntuntemus, tai ainakin raamattu-uskollisuus, on ollut lähtökohtaisesti liian puutteellista. Pastoreiksi on valittu ihmisiä väärin perustein ja kevein ansioin.

Nuorilta pastoreiksi pyrkiviltä uskovilta tulisi vaatia vahvan tietopuolisen osaamisensa ohella persoonallisuuden kypsyyttä ja aitoa sosiaalisuutta. Seurakunnan avainpaikoilla ja johtavissa asemissa pitäisi aina toimia lähes kaikenikäisiä kristittyjä, siis nuorten ohella myös keski-ikäisiä, senioreita ja vanhuksia. Nuoret sortuvat vain keskenään temmeltäessään helposti ikäpolvihybrikseen, kuvitelmaan, että vain heidän oma toimintansa on jotain vallan uutta ja hienoa, aivan kuin koko ajanlasku alkaisi heidän syntymävuodestaan käsin. Jos taas toiminta on vain vanhojen ihmisten käsissä, syntyy siitäkin omat puutteensa.

Luopumus on ollut seurakunnassa vielä oma ongelmansa. Nuoret pastorit, Åsa, Helge ja Urban, elivät kristillisessä yhteisössä, mutta vaalivat yksityiselämässään seksuaalisen vapaamielisyyden liberaaleimpia periaatteita. He eivät kunnioittaneet Raamattua, totuudessa pysymistä, eivät aina edes Ruotsin lakia.

ANTAAKO KIRJA AIHETTA TUOMITA SEURAKUNTIA?

Peter Gembäckin teokseen on tarttunut erittäin ikävä sivumaku fundamentalistista ja konservatiivista kristillisyyttä vahvasti arvostelevasta arvoliberalismista. Kirjassa viitataan moneen otteeseen joihinkin seurakunnan ”vanhoillisiin piirteisiin”, kuten – ja aivan kummallisella logiikalla – abortin vastustamiseen tai homoseksuaalisuus-kielteisyyteen.

Tämän seurakunnan rikollisella ja moraalittomalla kehityksellä, aina Åsan tulosta seurakuntatyöhön hamaan toiminnan selvitystilaan asti, ei ollut mitään tekemistä fundamentalismin eikä konservatismin kanssa – päinvastoin, fundamentalistinen ja konservatiivinen raamatunselitys loisti poissaolollaan koko seurakunnasta. Tätä piirrettä Gembäck ei näytä keksivän.

Jos Raamattua olisi luettu tarkasti ja asiayhteydessä pysyen, ei oppia Åsasta ”Kristuksen morsiamena” ja tulevana ”vaimona” olisi koskaan kehitelty, ja mikäli olisikin, ei sitä olisi milloinkaan laajasti hyväksytty. Samoin oltaisiin pidättäydytty tappeluista, hakkaamisesta, valehtelusta, huoraamisista ja murhasta/murhista.

Toiseksi, jos fundamentalismi todellakin korreloisi Knutbyn seurakunnan tapahtumien kanssa, vastaavia seurakuntia äärimenoineen pitäisi esiintyä kaikkialla helluntailaisten, vapaakirkollisten ja muiden vapaiden suuntien edustajien piirissä, mikä ei pidä paikkaansa. Gembäckin tilitys on erikoinen kertomus erittäin omituisesta ja harvinaislaatuisesta seurakunnasta. Sitä on paikka paikoin edes vaikea uskoa todeksi.

On tietysti totta, että esim. helluntailaisten kokoustoiminnassa julistuksella on keskeinen sija. Puhujan arvovalta ja persoonalliset kyvyt korostuvat seurakunnassa sakramentteja enemmän. Psykopaattisille ja narsistisille luonteille avautuu silloin saarnatuolista käsin leveä väylä hankkia valtaa ‒ ja käyttää sitä väärin. Psykopaatit ja narsistit ovat usein hyviä puhujia ja erinomaisia taivuttelijoita. Seurakunnissa joskus todellakin manipuloidaan ja alistetaan, mutta samankaltaiset, sosiaalipsykologian hyvin tuntemat ryhmän käyttäytymisen muodot ovat tuttuja ilmiöitä kaikkialla puhuja- ja esiintymisvaltaisissa yhteisöissä, kuten poliittisissa puolueissa. Tärkeintä on se, että yhteisö pysyy ryhmädynamiikaltaan terveenä, ja että se osaa puolustautua narsistisen manipulaation edessä. Tietty aate tai ideologia ei suojaa narsismilta mutta ei sen enempää sitä tuota.

Knutbyn seurakunta ei ole ollut alun perin sen parempi tai huonompi muita yhteisöjä. Seurakuntalaiset eivät osanneet millään kuvitella tapahtumien loppupistettä. Pastorien oma kehitys on todennäköisesti noudattanut samaa logiikkaa. He eivät varmaankaan suunnitelleet kasvavansa häiriköiksi, puolisoidensa pettäjiksi, jopa seksirikollisiksi ja murhaajiksi, ja yleensä harhaanjohtajiksi, mutta niin vain kävi – koska heidän kasvusuuntansa oli heidän omasta vammautumisestaan johtuen jo lähtökohtaisesti haastava, eikä heidän kasvualustansa ymmärtänyt, kyennyt eikä lopussa edes uskaltautunut kohtaamaan heissä kokonaan kypsynyttä, pelottavaa pahuutta yhtä rohkaistunutta pastoria lukuunottamatta.

MITEN USKOVAISTEN UHREJA PARHAITEN AUTETAAN?

Peterin oma ratkaisu Knutbyn jälkeen oli pistää Raamattu koipussiin ja sulkea pussin suu kiinni. En täysin ymmärrä miksi. Jos hän tuntee opettaneensa väärin, sillä on ollut omat ymmärrettävät syynsä ja tietämättömyydellä vahvat perusteensa. Kenenkään ei pidä syyttää ylen määrin itseään. Kirjoittaja ei ole menettänyt kasvojaan ainakaan oman lukukokemukseni aikana. Pastori Peter Gembäck on ollut seurakunnassaan totuudenetsijä ja totuudesta puhuja milloin vain on päässyt irti väärien johtajien aikaansaamasta lumouksesta ja väärällä tavalla velvoittavan kiitollisuuden tunteen puristuksesta.

Raamatun lukemisessa ei ole mitään vaarallista tai hävettävää edes Knutbyn romahduksen jälkeen. Peter voisi minusta jatkaa kutsumuksensa mukaista työtä ihmisten mahdollisista pahoista puheista välittämättä ja nyt Raamatun kokonaiskuvaan sitoutuen.

Osittain taas käsitän Peterin valinnan hyvin. Jos ihminen palaa työssään karrelle ja menettää omalla alallaan kokonaan tai osittain terveytensä, maineensa ja luottamuksensa, ala käy inhimillisesti ajatellen erittäin työlääksi kohdata. Terveet vaistot neuvovat ihmistä: ”Älä vain mene enää tuonne”, ettei vastaava prosessi käynnistyisi milloinkaan uudelleen. Vahvimmillaan suojeleva vaistotoiminta voi johtaa, ikävä kyllä, uusiin ylilyönteihin, eikä kompensointi pysy enää järkevänä. Ei ole viisasta koettaa luopua omasta uskostaan tietyn seurakunnan seurakuntaelämän surkeiden kokemusten pohjalta, tai hypätä päinvastaisten ”lahkolaisten” leiriin, uskoa ja uskovaisia pahantahtoisesti ja vainonhaluisesti arvostelevien, määrättyjen uskontoliberaalien ja ateistien meluisaan joukkoon.

Uskon, että häiriintyneiden ja harhaanjohdettujen uskovaisten harjoittamasta henkisestä (ja fyysisestä) väkivallasta ja hyväksikäytöstä toipuu parhaiten viisaan ja ymmärtäväisen uskovaisen sielunhoitajan ja tukevan, Raamattua oikeasti kunnioittavan seurakunnan avulla. Haavat hoidetaan ja luodaan uusi, positiivinen tulkinta uskosta ja seurakunnasta.

Toivon Peterin väistävän kovien kokemustensa ylikompensoinnin kaikki sudenkuopat ja saavuttavan psykologisen tasapainon ja hengellisen sielunrauhan myös Raamatun ja vapaiden suuntien seurakuntien suhteen.