PERHE
Lapsuuttani 1960-luvulla Helsingissä ja Lohjalla varjostivat myös monelle muulle perheelle yhteiset puolet: sodassa olleen miespolven käsittelemättömät sotatraumat, toimeentulon niukkuus, elämän yksinkertaisuus ja autoritaarinen, opettajien omavaltaisuutta suosiva koulujärjestelmä.
Etelä-Pohjanmaalta Helsinkiin muuttaneet pohjalaisvanhempani suunnittelivat lähtöä Intiaan lähetystyöhön, mutta äidilläni havaittiin sydänvika ja isän mielenkiinto siirtyi muihin asioihin. Perheessä kehittyi eräitä ongelmia. En pystynyt sellaisia asioita käsittelemään. Tilanteet johtivat lapsuusperheen hajoamiseen. Isäni kuoli ja äitini joutui pitkäksi aikaa sairaalaan. Kolme vuotta vanhempi veljeni otettiin Etelä-Pohjanmaalle sijaiskotiin ja minut siirrettiin kotikaupungistani Helsingistä 5-vuotiaana sijaiskotiin Lohjan seudulle. Uudessakin perheessä oli ongelmia. Sota-aika koetteli vieläkin sodat käynyttä miessukupolvea. Miesten toipuminen oli hidasta. Perheitä myös yhdisti usko. Opin uskomaan sydämessäni Jumalaan, vaikka usko oli pelon sävyttämää, koska koin Jumalan ankaraksi. Samalla "nukuksissa" pysynyt omatuntoni havahtui ja muuttui joskus jopa yliherkäksi. Salasin huolellisesti uskonnolliset ajatukseni.
VILKAS KOULUPOIKA
Olin varsin keskittymiskyvytön, omia polkuja etsivä kansakoululainen, ja taipuvainen seikkailuihin, jotka eivät aina olleet sallittuja. Käytösnumeroani rukattiin alaspäin. Onneksi tielleni sattui eräitä ymmärtäväisiä ja ystävällisiä opettajia kuin Lumikki ja Viljo. Heidän avullaan selvisin kansakouluvuosistani "pohjakosketuksin". Vasta Viljon vetämillä luokilla heräsi kiinnostukseni koulunkäyntiin. Hain ja pääsin yhteiskouluun eli entiseen "oppikouluun".
Ehkä mielessäni kummittelivat muistot, vaikka syystä tai toisesta en lapsuuteni kenties haastavimpia hetkiä tietoisella tasolla muistanut. En voinut kunnolla keskittää tarkkaavaisuuttani. Minut siirrettiin kansalaiskouluun "lusimaan" loput oppivelvollisuusajastani. Sukeutui oppivelvollisuusiän viimeinen kouluvuosi Markun 8. poikaluokalla; läksyjä luettiin vähän, vitsailtiin paljon. Markku teki silti hyvin sen minkä meidän kanssaan taisi. Veljeni taas hoiti myös kouluasiansa hyvin Pohjanmaalla ja selvitti tiensä ylioppilaaksi.
Veljen kanssa Helsingin Linnanmäellä v. 1970
PUNKKU, JAMMU JA JEESUS
Lapsuuvuosien jälkeen kavereita kertyi enemmän ja liikuimme porukassa pitkin "raittia". Aloimme käyttää alkoholia varhaisesta teini-iästä alkaen. Yleisin kulutusartikkelimme oli väkevöitetty viini kuten "Karjala", "Sorbus" tai "Vinetto". Sitä myöten kävivät tutuiksi myös ns. oharit ja pimeät pullot. Saimme tuntumia seudun "sameampien vesien" kahlaajiin heidän hämäriin koteihinsa asti. Liikuimme paljon; ensin fillareilla ja sitten mopoilla, myöhemmin kevytmoottoripyörin ja autoin. Kun hetkeksi "ryhdistäydyimme", pelasimme futista. Emme silti olleet yhteiskunnan pummeja. Työmme hoidimme kaikki kunnolla. Tuolloin oli niin, että nuoret menivät töihin ja korjasivat oman palkkansa, josta osa annettiin kotiin "ruokarahaksi".
Kansalaiskoulun jälkeen täytyi työläisperheen kasvattipojan valita ammatti, kuten Lohjan seudun tapohin tuolloin kuului. Lapsena kaavailin ryhtyväni merimieheksi. Myöhemmin päätin tyytyä toistaiseksi tavallisempiin hommiin. Ammattikoulun pääsykoetilaisuuteen oli aikaa kaksi tuntia, kun jätin vaihtoehdon väliin. Halusin kokeilla siipiäni kansanopistossa, ja tutustua aineisiin, joista en mitään tiennyt. Kiinnostuin psykologiasta, kasvatusopista ja luovasta kirjoittamisesta. Opistoa vetivät Matti ja Iris Kähäri. Kirjailija Iris Kähäri oli tuolloin 60-vuotias ja vielä niin vetreässä vedossa, että häneltä kävi joogaliikkeidenkin esittäminen. Nimensä opisto oli tuonut mukanaan rauhateossa rajan taakse jääneestä vanhasta opistosta.
Olin myös kuumeillut moottoripyöräkärpäsen purema jo neljättä vuotta. Hankin samana syksynä ensimmäisen prätkäni. Se oli turkoosinsininen, 125-kuutioinen Yamaha AS-3 kevytmoottoripyörä. Vielä tuolloin ei tiedetty tehorajoituksista mitään. Pakoäänetkin olivat melkoiset. Kevyt "piikki" kiihdytti matkoihinsa rätisevin falsettiäänin. Tuuli riepotteli farkkutakkista kaveria, jonka päässä keikkui punainen AGV-kypärä. Koin irtaantuvani huolistani, sain vauhdista hyvät "kiksit" päihteittä.
Huomiostani kilpailivat "Punkku" ja "Jammu", mutta siihen oli tulossa muutos. Koululla opiskeli ainakin kaksi helluntailaista tyttöä. He ottivat yhteyksiä paikallisseurakuntaan. Valtion väestönsuojeluskoululla siviilipalvelustaan suorittava Harri ja eräs toinen kaveri - jonka nimi ei nyt palaudu mieleeni - alkoivat vierailla opistolla. Kuuntelin Harrin puheita tarkoin, koska mies oli kuulunut moottoripyöräjengiin. 1970-luvun alkupuolen prätkäjengeissä ei ajeltu juuri "choppereilla" eikä tehdastekoisia "customeita" valmistettu. Harrillakin oli ollut allaan Honda CB 750, ja hänen tutullaan nopea Laverda. "Minä olin siinä porukassa siitä rehellisemmästä päästä. Kun kävimme tankkaamassa, maksoin sentään bensani", Harri muisteli. Elettiin moottoripyöräilyn uutta tulemista ja kovaa matkamotorismin nousun aikaa. Tuolloin ajettiin paljon 350-, 500- ja 750-kuutioisilla Hondilla, kaksitahtisilla Kawasakeilla ja Suzukeilla, ja jotkut harvat jopa 900-kuutioisella Kawalla. Prätkistä riitti siis runsaasti turinoitavaa nuorten miesten kesken.
Keskustelujen ytimeksi palautui aina Harrin ja hänen käyntiparinsa elämänmuutos. Se teki vaikutuksen myös koulumme älykköön, ateistiksi tunnustautuvaan Perttiin. Harri pystyi vastaamaan hänelle älyllisellä tasolla. Filosofoiva järkipuhe uskontoa ja Jeesusta koskien oli piristävä kokemus. Pidin nuorista helluntailaisvieraista, mutta vaaka harkinnassani kallistui ateismin hyväksi. Ajattelin, että uskonto on ihmisten keksintö ja kaikki uskonnolliset kokemukset selitettävissä psykologialla.
Kadotettuani lapsenuskoni keskittymisvaikeudet, ihmisjännitys, ja muut satunnaiset kurjat tuntemukset kehittyivät normaalia vaikeammiksi. Viikonloppuna join kavereiden kanssa kotipaikkakunnalle, viikot yritin selviytyä kansanopiston kursseista. Eräitä viimeisiä "hauskanpitokertoja" oli eräs myöhäissyksyn viikonloppu. Silloin kaverini Jari lähti kyydittämään meitä kahta muuta kaveria moottoripyöränsä päällä. Hangon valtatie meni mustaan jäähän, ja kun ajaja jarrutti, kaaduimme kaikki ja liuimme pimeällä ajoradalla kuin öisellä pulkkamäellä. Juuri silloin takanamme ei ajanut auto eikä paikalle osunut vastaantulijaakaan. Ponkaisimme ylös nauraen, pikku kolhuista piittaamatta. Silti - joku meistä olisi voinut jäädä sille tielle, tai ehkä kaikki kolme.
Koin, etten ole onnellinen ateistina ja etten selviä elämästä yksin. Ongelmia ja pettymyksiä kasaantui, myös fyysinen terveyteni reistaili. Jos Jumala on sittenkin totta, annan uskolle mahdollisuuden, päätin. Eräänä sunnuntaina puntaroin lähdenkö kaverieni kanssa elokuviin vai yksin helluntailaisten kokoussalille Betaniaan Nyyrikinkadulle. Uskovaisten kokous voitti. En tuntenut joukossa ketään, mutta silti koin tilaisuuden ajan sisälläni miellyttävää lämpöä. Kun seurakunnan saarnaaja Viljo Pollari kysyi haluaako joku antaa elämänsä Jeesukselle ja nostaa ratkaisun merkiksi kätensä ylös, tein työtä käskettyä. Uskoin niin kuin silloin vaivoin pystyin, ja tunnustin myöhemmin Jeesuksen herraksi Raamatun neuvon mukaisesti. Ongelmani eivät loppuneet siihen mutta ne helpottuivat. Koin lisää rauhaa kuunnellessani C-kasettimankaltani hengellisiä lauluja ja rukoillessani avoimen tähtitaivaan alla. Sain myös halun korvata liikkeistä "puhalletut" tavarat. Satunnainen tupakanpoltto jäi, samoin juomiset yhden retkahduksen jälkeen. Emme käyttäneet koskaan ns. sivystyneesti alkoholia. Kysymys koski aina täyskännejä joten kokonaan lopettaminen oli siinä vaiheessa elämää viisas päätös.
KUVIOT LAAJENEVAT
Tultuani uskoon moottoripyöräilystä tuli entistä keskeisempi asia elämässäni. Vietettiin valoisaa juhannusyötä. Vanhojen kavereiden ottaessa juhannuksena "napanteria" ajelin ensin serkkuni Teuvon kanssa ja sitten loppuyön yksin. Nautin kestopäällystetyn maaseututien mutkista ja Sammatin kumpuilevista mäistä enkä kaivannut humalahakuiseen juomiseen liittyvää "hauskanpitoa".
En ollut koskaan fyysisesti vahva lapsi. Terveyteni heikkeni ensimmäisen kansanopistovuoden aikana niin paljon, että hautasin vanhan unelman merimiesurasta. Teiden reiteistä tuli itselleni kuin merenkulun korvike. Kun lähdin opiskelemaan seuraavana syksynä helsinkiläiseen kansankorkeakouluun, tutustuin koulun moottoripyöräilijöihin ja keväällä vaihdoin "piikin" 450-kuutioiseen Hondaan. Hondan maksoin loppuun kalkkitehtaan ansioilla seuraavana kesänä. Honda tuntui kevytmoottoripyörän jälkeen voimakkaalta prätkältä; sen äänimaailma hiveli nuorukaisen korvia ... kunnes motti sammui ja syntyi pitkä korjaustauko.
Menin kesällä naimisiin Orivedellä tapaamani Seijan kanssa. Muuta omaisuutta meillä ei Helsingissä ollut kuin prätkä, kitarat, ja radiomankka. Saimme kumpikin hyväpalkkaisen työn maustetehtaasta. Ensimmäiseksi vaihdoimme moottoripyörän uudempaan ja rupesimme keräämään LP-levyjä. Kävimme hengellisissä kokouksissa. Kotiseurakunnaksi vakiintui ensin Siion ja lopuksi Helsingin Lähetysseurakunta ennen Espooseen muuttamista. Vaihdoin työtä. Toimin kristillisen keskuksen kenttätyöntekijänä. Myös vaimoni lopetti tehdastyön ja löysi työuran ATK-alalta. Jatkoimme yhteistä mp-harrastusta. Moottoripyörien luvussa pääsimme etenemään pienemmistä pärristä isompiin päin kahteen 750-kuutioiseen prätkään asti ennen esikoisemme syntymää. Sen jälkeen prätkäily pitkine reissuineen katkesi kahdeksi vuodeksi.
KOULUNKÄYNTIÄ PAIKKAAMASSA
Toinenkin lapsi syntyi. Kesken jääneet koulut alkoivat vaivata toden teolla mieltäni. Halusin korjata epäonnistumiset ja hankkia ammatin. Pyysin esirukousapua ja postittelin hakemuksia. Sain oikeuden osallistua pääsykokeeseen Tampereella. Läpäisin tentin. Välillä olin ihmeissään mistä löytää aikaa kaikkeen elämässä nyt edellytettävään toimintaan. Pääsin vähitellen sisälle opiskelun tekniikoihin ja ensimmäisen vuoden opettelun jälkeen rupesin viihtymään opiskelijana. Huomasin, että puutteelliseltakin pohjalta ponnistaen saattoi koulussa pärjätä. Opiskelijaelämässä rahat kumminkin riittävät hyvin harvalla työläistaustaisella opiskelijalla ja niin itsekin jouduin myymään silloisen ison kaksitahtimoottoripyörämme "Vesipyssyn".
LAISKANPULSKEA VAI TYÖHULLU?
Valmistuttuani ammattiin työskentelin vapaa-aikaan liiemmin panostamatta. Sain haaveilemani uran, kivan asunnon, auton ja vakinaiset tulot, mutta luovuin lähes kaikista entisistä harrastuksistani, etäännyin ystävistäni ja omasta perheestäni. Käytin ihmisten asioiden korjailuun tuhansia työtunteja oman peruselämän unohtaen. Mitä enemmän työtä tein, sitä enemmän elämästäni nautin.
Keski-ikä tuli ja käpälissä ei riittänyt enää voimia nuoren leijonan tavoin. Lopulta normaalit viikkovapaat eivät enää ladanneet akkujani. Podin unettomuutta, työkykyni heikkeni. Olin aina panostanut työn laatuun mutta huomasin tekeväni toisinaan jo "sutta ja sekundaa". Elin työni takia vieraalla paikkakunnalla erossa ja vieraantuneena vaimostani, lapsistani, ystävistäni, seurakuntaelämästä, ja lähes kaikista vanhoista harrastuksistani. Käytin alkoholia rentoutukseen ja kadonneen ilon etsimiseen. Nuoruusvuosien usko oli muuntunut opiskelu- ja työvuosien varrella liberaaliksi, sitten agnostisismiksi ja lopulta usko hävisi huomaamattani kokonaan. Kenties elämääni olivat kasvaneet Raamatun mainitsemat ohdakkeet. Tiedostin kerran iltakävelyllä olevani sisimmässäni ateisti. Se ei tuonut rauhaa. Ateismi tuotti vain jonkin verran surumielistä tyyneyttä sisimpääni.
GERMANIAN "CIPRAMILLI"
Elin "velkavankeudessa" voimatta lopettaa ansiotyötä. Hoidin muita itse hoitosuhteessa eläen. Olin hukassa itseltäni. Laskin usein elämän "plussat ja miinukset" motivoidakseni itseni jatkamaan eteenpäin. Seuraavana aamuna saatoin osallistua taas työseminaariin, hymyilin, eikä kukaan voinut arvata öisiä ajatuksiani. Vaikeina hetkinä sain tukea Tuulalta.
Jäin myös vangiksi oman itseni sisään ja se oli kuin ikkunaton vankila. Yritin keksiä elämääni yhden asian, josta voisi saada iloa. Perhekään ei tässä auttanut. Väsymyksen tilassa en uskonut olevani muille kovin tärkeä kaveri. Muistin bensa-asemalla käydessäni taakseni jättämäni moottoripyöräilyn. Sain muisteluun virikkeen pöydällä olleista vanhoista mp-lehdistä. Olin ajanut autolla tällä välin 100 000 kilometriä, pääasiassa koti- ja työmatkareissuja, ja Pohjanmaan suora tie jos toinekin oli käynyt tutuksi, mutta moottoripyöräilyssä oli muistaakseni erityistä tenhoavuutta. Mitäpä voisi menettää tarttumalle vielä "oljenkorteen", niin tukun seteleitä mutta mitä rahalla tekee, jos ei ole elämänhalua?
Pistin kaikki käsillä olleet kahisevat likoon hankkeeseen ja otin loput pankkivelkaa saadakseni käytetyn "tonnisen" BMW:n, ns. Tiiliskiven. Haalin ajovarusteita, ja pyörin tien päällä lähes jokaisena päivänä. Treenasin selkäni tyydyttävään ajokuntoon. Harrastin säkkinyrkkeilyä, painonnostoa ja uintia. Tunsin monen kuukauden treenin jälkeen olevani jo kivassa henkisessä ja fyysisessä kunnossa. Koin kohentunutta itsevarmuutta elämässäni. Ajoin teiden jäätymiseen ja lumen tuloon asti, ja peittelin sitten matkapyöräni pressun alle.
Pitkän harjoittelun jälkeen rupesin hallitsemaan itseeni suuntautuvia odotuksia, ja säädin toimintaani suhteessa työkykyyni. Itseltään on turha vaatia liikaa. "Terve itsekkyys" on lähimmäisenrakkautta myös perhe-elämää koskien. Kun erosin "ideaaliminästäni", tuli minusta kai myös rauhallisempi, vähemmän vaativa ja enemmän muita kuunteleva aviomies ja isä.
SISÄLLE "MENESTYSTEOLOGIAAN"
Muutuin ateistiksi ehkäpä juuri elämänhalun menettämisen myötä. Rupesin nimittäin elpymään hengellisyydessäni samaan tahtiin henkisen ja sosiaalisen paranemisprosessin edistymisen kanssa. Tunnistin ensimmäisessä vaiheessa olevani jälleen agnostikko. Ateismi on käänteisuskoa, ajattelin. "Uskon ettei Jumalaa ole olemassa." Ja se on (ainakin omassa tapauksessani) myös elämään uskon menettämisen tiivis seuralainen. Järki, tiede ja ihmiset yleensä eivät pysty esittämään Jumalan olemassaolokysymyksestä vankkaa tietoa puoleen ja toiseen. Kaikki tiedot - ja niin myös niihin kytkeytyvät usko ja epäusko - ovat tietystä kulmasta katsottuna aina epäiltävissä. Olin puolueeton uskontoon ja ateismiin nähden. Näin kului noin neljä vuotta. Tänä aikana pysyin mukana työelämässä, harrastin toimeni ohessa pienimuotoista valokuvausalan yritystoimintaa, ja asuimme pitkästä aikaa vaimon kanssa saman katon alla työpaikkakunnallani - ja mikä tärkeintä saimme uudistaa myös yhteisen moottoripyöräharrastuksemme. Yksin ajaminen on hauskaa mutta vielä kivempaa on saada jakaa kokemuksia.
Sairastuin tulehdukseen, joka oli "karata käsistä" eräässä suuressa sairaalassa sattuneen laiminlyönnin takia. Osastolla uskovainen sairaala-apulainen puhui minulle Jeesuksesta. Mietin yöllä asioita. Näin unta itämaisista lääkäreistä ympärilläni. Kipuni hellittivät, toivuin sairauskohtauksesta ja myöhemmin minut todettiin tervehtyneen vaivastani. Samalla sitouduin tietoisesti uudestaan kristinuskoon. Pystyin ottamaan sen vastaan toistaiseksi vain liberaaliteologian tutkimustulosten kautta. Näin epäilijästä sukeutui liberaalikristitty.
Jotkut kristityt eivät arvosta liberaaliuskoa. Itsekin sain osakseni torjuntaa "tosiuskovaisilta" ihmisiltä yritettyäni kertoa toisten uskomuksia ärsyttävistä "löydöistäni". Minusta löyhäkin side Raamattuun on silti parempi kuin agnostikon elämä vailla varmuutta puoleen tai toiseen puhumattakaan ateistin olotilasta.
Tulimme isovanhemmiksi. Luovuin vakinaisesta toimestani mahdollistaakseni muuttomme lähemmäksi sukulaisia ja lapsiamme. Muuttomme oli kaksivaiheinen. Tein ensiksi muualla Suomessa pitkän sijaisuuden säästääksemme rahaa lopulliseen muuttoon. Vielä tässä yhteydessä minulle tarjottiin yllättäen vakinaista virkaa. Muutimme kumminkin muualle "tyhjän päälle". Ajauduimme odotetusti kehnoon taloudelliseen tilanteeseen, mutta köyhtymistä kurjempaa ei seurannut, ja kokonaistilannetta paransi perhe- ja sukuyhteyden lujittuminen. Myöhemmin taloudellinen tilanne hieman korjaantui mahdollistaen myös mp-harrastuksen jatkumisen.
Uskonasiat jatkoivat omaa kehityslinjaansa. Aloin kokea vierautta liberaaliteologian viitekehystä kohtaan. Olin panevani merkille silläkin puolella halukkuutta määrätä Raamatusta, uskosta ja normeista. Myös liberaali, näennäismoderni arvomaailma rupesi tuntumaan minusta huonolta kehittelyltä seurattuani kriittisesti yhteiskunnan kehitystä.
Mieleeni muistui mikä oli itseäni alun alkaen auttanut nuorena miehenä, ja tunsin vetoa palata takaisin yksinkertaiseen uskoon, josta todistettavasti olin apua ja rohkeutta elämääni löytänyt. Etsin uskosta tukea elämääni - en menestystä.
Erityistä menestymistä ja sosiaalista suosiota usko ei ole minulle tarkasti katsoen koskaan antanut eikä edes luvannut (vaikka tätä en ole aina muistanut itse). Elämässä kun on mahdollista saavuttaa paljon menestystä myös ateistina tai kokonaan toisuskoisena. Ja ovatko nämä tavallisesti korkealle nostetut elämän tavoitteet aina edes kunnon tavoitteita?
Monia siunauksiksi laskemiani hyviä asioita olen kuitenkin saanut. Elämäni ei johtanut laitoskierteisiin, vaikka taipaleen alku ei aina lupaavalta vaikuttanut. Lapseni ovat olleet varsin terveitä. Sain pitkän avioliiton nuoruuden rakastetun kanssa ja se ei katkennut erillään elämisen vaikeissa koetuksissa. Veljeni asuu samalla paikkakunnalla ja myös hän on uskovainen. Saan olla "ukki". Voin jakaa vaimoni kanssa rakkauden eläimiin ja luontoon. Monista tielle tulleista sairastumisista huolimatta olen yhä riittävän toimintakykyinen ja elämänhaluinen. Välillä elämäntapani ovat vaarallisia harrastuksieni vuoksi, mutta suuria haavereita ei ole tapahtunut.
MISSÄ USKO?
Olen nykyään arvokonservatiivi ja konservatiivinen kristitty, mutta en ymmärtääkseni luonteen tai tapojen piintyneen vanhoillisuuden tai rohkeuden tai etsimisen puutteen vuoksi. Yhteiskuntamme ja kristikuntamme uudet "hienot" tiet eivät kohdallani vain kestäneet elämän koetusta. En muista aikaa, jolloin Raamattua olisi Suomessa vähätelty ja Sanaa laimennettu yhtä paljon kuin nykyään tehdään. Samalla ihmisten halukkuus sitoutua tunnustukselliseen kristilliseen työhön on vähentynyt. Aito kristillinen ja raamatullinen usko on käynyt harvinaiseksi. Myös rakkaus kristilliseen kotiin ja kristilliseen avioliittoon on vähentynyt. Kolmantena laiminlyönnin kohteena on kansallinen koti, isänmaa nimeltään Suomi. Maamme lapset, sairaat, pitkäaikaistyöttömät ja vanhukset kärsivät puutteesta ja monista laiminlyönneistä eikä isänmaallisuutta arvosteta juuri itsenäisyydenpäivän viettoa pidemmälle.
Meillä ei ole herätystä. Monet eivät edes ymmärrä mitä "herätys" tarkoittaa uskonnollisessa kielessä. Herätyksen aikana tuhannet ihmiset liikehtivät etsiäkseen Jumalaa. Kristillinen herätys täyttää kirkot ja seurakuntasalit, kun niissä puhutaan Jeesuksesta ja uskoontulosta. Nyt kirkko voi tulla täyteen laulettaessa Juice Leskisen ralleja. Tämä ei kerro niinkään sympaattisen lauluntekijän kirkkoneroudesta kuin kristikunnan vetovoiman merkittävästä heikentymisestä.
En tiedä mikä on suurin herätyksen este. Muistakaan syistä en väitä ymmärtäväni asioita oikein. En halua joutua vastuuseen väärästä vakuutuksesta. Pienempiä esteitä voivat olla kaikkea kristillistä opetusta heikentänyt Raamatun suhteeton kritisoiminen ja aliarvioiminen, liberaaliteologian kasvu ja uusliberalismin nousu hillittömine tapoineen ja tavoitteineen. Rajattomien lapsien sukupolvi on edennyt rajattomien aikuisten valtakunnaksi. Käsitykset oikeasta ja väärästä, synnistä ja pelastuksesta, ja kristinuskon suhteesta toisiin uskontoihin ovat hämärtyneet ja monen kohdalla kieroutuneet. Ihannoidaan sitä, ettei huumeita, päihteitä, sosiaalista elämää tai jopa maahan tuloa millään tavoin rajoiteta.
Jumala on elämän tuntematon tekijä, josta kukaan ei pääse lopullisesti eroon. Jumala ei ole "heivattavissa". Häntä voi kyllä paeta mutta ei päästä lopullisesti karkuun. Ja Hänen Poikansa Jeesus on asettanut meille ne rajat ja tavat, joiden mukaan Jumalaa lähestytään ja elämää oikein eletään. Herätystä ei ole eikä sitä tule ilman selvää ja rohkeata evankeliumin eli ilosanoman julistusta. Älyllistäminen, järkeily ja uusien ratkaisujen etsiminen ei uskossa elämistä lopulta auta, mutta voi johtaa pois pääasiasta: Jeesuksesta ja hänen sovitustyöstään ja apostolien opetuksesta, ja saattaa - osana muuta elämässä tapahtuvaa muutosta - viedä uskon heikentymiseen kenties lopulta ateismiin asti.
Vaikka hylkäsin liberaaliteologian ja liberalismin, en hammastele liberaalikristittyjä enkä väheksy agnostikon uskonmurusta. Vähäinen ja heikko usko, jopa hämmennys, on ihmiselle parempi tilanne kuin ei-kristityn ihmisen mahdollinen itsevarmuus ja menestyminen elämässä. Uskossaan heikkoa ja Raamatun moraaliin asti yltämätöntä henkilöä on hoidettava - eli hänelle on tarjottava ystävällisyyttä tuomitsemisen ja eristämisen sijasta. Kuka meistä on synnitön tai opillisesti virheetön? Tiedämme usein mikä on oikein mutta yhtä usein emme pysty tai halua tehdä tietomme mukaisesti kokonaan oikein. Uskonelämä on syvimmällään armoa. Kuka voi edes taata pysyvänsä uskossaan aina vahvana tai edes hapuilevana?
En syytä ateistiakaan hänen epäuskoisuudestaan. Joskus ateisti on sisimmässään erittäin yksinäinen, ja ehkä usein ristiriitainen, kun uskoa on mahdotonta käskeä itse esiin tai uskon siemeniä heittää kokonaan pois.
Agnostismi, liberaaliteologia, ja uusliberalismi eivät sellaisinaan johda herätyksiin. Mutta on tärkeätä havainnoida mihin ne yleensä johtavat - aina tai usein vieraantumiseen Jumalan valtakunnasta. Pettyneet osaavat arvostaa aitoa asiaa.
Herätys tulee taas aikanaan, jos vain vielä silloin kulttuurissa vaikuttaa tavallisia Jumalaan ja Jeesukseen lapsen uskon tavoin luottavia, rohkeita kristittyä muutosten tulta ylläpitämässä.
Deneb
(Lyhennetty)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti